Näinhän se on, että lepo tekee hyvää! Heti ensimmäinen yö korven keskellä ja lapset nukkuu niin pitkään ettei ole ennen moista nähty. Illalla nukkumaan heti kasin jälkeen - unta kuulassa hyvinkin ennen ysiä (lapsilla siis). Ja aamulla kävelin nuorimmainen sylissä alakertaan katsomaan kelloa 8.45. Siis täh!? Pikkuneiti vetäisi unta 12,5 tuntia, joka on meidän neidin unen lahjoilla yksi kerta kymmenestä koko hänen 4 vuotisen elämänsä aikana.

 
Aamupuuron jälkeen suunnattiin pihalle. Ukki lähti edeltä käsin haalaamaan traktoria tulille - pakkastakin oli "vain" 22 - jotta pojat pääsevät kyytiin. Kylläpä oli onnellisen näköisiä poikia, kun kävivät rattorin kopissa istumassa. Meidän neitiä ei saanut lähellekään moista vehjettä. Aurinko oli nousemassa (sinne puiden latvojen tasalle, jonne se näillä korkeuksilla tähän aikaan vuodesta korkeimmillaan pääsee) ja pakkanen ei tuntunut niin kovalta mitä se oli. Oikein kaunista siis. Pulkkamäkikin sai pienet laskijat hymyilemään.
 
Niin lienee tarpeen kertoa, että kun kirjoitan pojista tarkoitan lasteni serkkupoikia 2v ja 3kk. Nuorin Juniori ei tietysti osallistu isompien riemuihin - ainakaan ulkosalla. Tämä vähän isommista koostuva "kauhukolmikko" tuntuu ehtivä joka paikkaan. Mitä vanhin eli meidän oma neitokainen tekee edellä, menee siinä serkkupoika perässä ja jonon hännillä on sitten meidän pikkumies. Ja ehtivät sitten muuten joka paikkaan! Varsinkin väsyneenä - armoa ei anneta ja sääliä ei tunneta. Kylläpä tuossa on livahtanut yhden jos toisenkin aikuisen suusta ajatus, että jos tämän kolmikon heittäisi omin nokkinensa johonkin niin kauanko menisi, että talo kaatuisi?! Pitäisikö esimerkiksi heittää vaikka sängyissä ja sohvilla hyppely, tuoleilla kiipeily, vintin portaat ja jopa omenien syönti..
 
Päiväkahvilla käytiin isomummua katsomassa ja päikkäreiden ja lounaan jälkeen aloitettiin pukemisrumba uusiksi. Tällä kertaa tavoitteena oli päästä moottorikelkan kyytiin monissa miehin. Pakkasmittari näytti jo rapsakkaa -27 astetta. Äitikin pääsi verestämään muistoja mitä se kelkalla ajaminen on (tai mitä se voisi olla, jos lapset ei ole kyydissä.. ;) ). Ensimmäinen kierros pellolla tehtiin pelkästään pikkumiehen kanssa, toiselle ja kolmannelle kierrokselle kiipesi jo isosiskokin kyytiin ja viimeiset "rundit" ajettiin koko kolmikon kanssa. Pikkumies "ratissa", minä välissä, serkkupoika minun ja meidän neidin välissä. Sen verran saatiin ajettua, että posket oli punaisia ja vaatteet haisee pakokaasulle. Niin ja peukalo oli turrana.. vanha "lynxi" alla, joten hyvin nopeasti muisti tuon seurauksen mitä kelkalla ajo aina teetti (puutunut ja jäätynyt peukalo). Kaukana on tosin ne ajat, jolloin pikkusisareni kanssa ajoimme päivisin kilpaa kelkoilla kotipelloilla. =)
 
Tähän voisin yrittää ladata muutaman kuvan päivän lumisista maisemista.
 
 
Meidän pikkumies..