Pitkästä aikaa avaan vuodatuksen ja alan naputella. Loma suomessa meni jälleen kerran nopeasti. Jokaisella suomen kerralla olen ollut lasten kanssa reissussa 5 viikkoa ja näyttää, että se 4 viikon pituus riittäisi. Ja tarkoitan nyt loman suhteen, kuka sitä nyt pidempään jaksaa lomailla?? ;) 

Missään nimessä tuo aika ei riitä kaikkien ystävien ja sukulaisten tapaamiseen vaikka kuin liikutaan ohjusten lailla paikasta toiseen. Tammikuu 2012 alkoi onneksi hyvin lauhana ja pääsimme luistelemaankin monta kertaa. Eihän meistä vielä mestareita tullut, mutta kosketus suomalaiseen talviurheiluun säilyy. 

Jahas, huomaan jo nyt, että ajatus hyppii kengurunpojan lailla, joten turha yrittää "asiaa" kirjoittaa. Pahoittelen. Johtunee kenties meidän paluumatkan sujuvuudesta tämä yltiöpäinen väsymys..

Kempeleestä lähdettiin 3 auton voimin kentälle. Laukut mahtui hyvin matkaan (olikin 3 isoa ja 1 keskikokoinen sekä jokaisella oma käsimatkatavaralaukku) ja kentällä oltiin ajoissa. Ensimmäistä kertaa jouduimme Oulun (no joo tarkkaanottaenhan se on oulunsalon) lentokentällä jonottamaan lähtöselvitykseen ja siinä jonotellessa hoksattiin, että tullin paperit unohtui kotiin. Ei kait siinä auttanut muu kuin laittaa mummi auton rattiin ja hakemaan unohtuneet paperit - mikä onni, että kentälle on vain vartin matka kotoa! 

Ulkona paukkui lähes 30 asteen pakkanen ja aurinko paistoi, aamupala ja lounas oli syöty ja pientä matkustusjännitystä (ei siis matkusteta niin paljon, että ilman pientä perhosta voitaisiin matkustaa) oli ilmassa. Pikkuneiti kiipeili mummun sylissä ja odoteltiin mummin palaamista kentälle. Lapset tutkivat lentokentän seinältä löytyneitä vaakunoita. Ehdimme jo siirtyä turvatarkastusjonoon, kun mummi lopulta pelastavana enkelinä toi unohtuneita papereita.

Lento helsinkiin meni helposti. Pikkumies tosin ei malttanut nukkua päikkäreitänsä. Lentokentällä ehdittiin leikkiä leikkihuoneessa ja iskä pääsi käymään tullissa- kukaan ei tosin ensin osannut kertoa missä se on.. Koneeseen pääsyä odotellessa nappasimme kolmioleivät ärrältä ja selvisi myös, että helsingin lumimyräkkä verottaa lentokentän toimintaa. Koneet laskeutuvat saapumisjärjestyksessään (tai jotain sinnepäin) ja pääsevät lähtemään samalta - ainoalta kiitoradalta, jota pystytään pitämään auki - silloin, kun rakoa on eli lähtevät koneet jonottavat vuoronsa. No, koneeseen pääsimme vartin myöhässä ja lopulta matkustamohenkilökunta kuulutti, että kone pitää pestä lumesta ja jääsuojata, jonka jälkeen pääsemme odottamaan lähtövuoroa. Pikkumies hyppäsi äidin ja isän penkin väliä - hiukkasen yliväsyneenä, kun ilman päikkäreitä kerran mentiin. Ja sitten, hän tuli viereeni istumaan ja alkoi osoitella suutaan. Luulin edellispäivänä sattuneen vahingon (lasten leikit meni vähän rajuiksi ja pikkumiehellä alkoi etuhammas heilua kaatumisen ?! seurauksena. En tosin nähnyt tapahtumaa, mutta näin oletimme ystäväni kanssa, kun sivusta lasten leikkejä oli seurattu) muistuneen mieleen ja hampaan olevan kipeä. Annoin särkylääkettä, niinkuin lääkäri kehotti minua tarvittaessa tekemään. Eipä mennyt kuin pari minuuttia, kun huomasin omat kourat olevan täynnä pikkumiehen oksennusta. Mikä mahtava aloitus! Onneksi tässä vaiheessa koneet oli myöhässä, joten pääsimme vessaan pesemään käsiä ja riisumaan oksennuksessa olevat päälyvaatteet pois. Lentoemot kiikuttivat lisää oksennus- ja roskapusseja ja iskä kantoi paperia. Siitäpä se "yö" sit alkoi. Pikkumies alkoi koisia välillä oksennellen. Lähestulkoon jokainen kohdallemme osunut lentoemo muisti kysyä "Onko teillä muut jo sairastaneet? Ja milloin oksentelu alkoi?" Jep, no nehän on tosiaan ne ensimmäiset ajatukset. Itsellä vaan ei ole edelleenkään mitään hajua mistä tuo johtui.

Koneessa oli onneksi tyhjiä paikkoja, joten iskä ja pikkuneiti istuivat eri penkillä ja me pikkumiehen kanssa 4 paikan penkillä kahden (kunnes, joku mies valtasi toisen reunan paikan). Pikkumies sai siis rauhassa oksennella ja äiti seurata tilannetta. Kerran pystyin jopa nukahtamaan, kun pikkusankarin tilanne hieman rauhoittui eli mahassa ei ollut enää muuta kuin sitä keltaita nestettä/vaahtoa. Aamupala tarjoiltiin (kuten aina) pari tuntia ennen laskeutumista - en olekaan ennen odottanut niin paljon valojen syttymistä koneeseen kuin tuolloin. Pikkumiehelle otettiin Gefilus jogurttia ja omenamehua -  ei ne parhaat mahdolliset tuossa tilassa, mutta parhaat mitä koneesta löytyi. Äidin estelyistä huolimatta pikkumies nälissään ja janoisena vetäisi puoli mukillista mehua ja muutaman lusikallisen jogurttia. Sitten hän vajosi penkkiin ja oksensi kaiken pois. Näin sitä mennään. Tosin hän malttoi hetken päästä (ja omasta tahdosta) syödä maltillisesti lisää jogurttia ja juoda mehua - se lopulta pysyi sisässä. 

Vasta autossa istuessamme hän jatkoi oksentamista. Lopulta kellon lähennellessä puolta päivää kiinan aikaa pääsimme kotiin. 

Näin siis sujui tämän kertainen kotimatka. Nyt yritämme päästä kiinni normaaliin rytmiin ja toivomme, ettei kukaan muu ala purkautumaan kummastakaan päästä ja kyseessä oli vain jokin pöpö tms. joka ei hyppää muihin.

Kirjoitan lisää (ja juttua riittää), kunhan saan ajatukset juoksemaan edes jotenkin! Hyvää lohikäärmeen vuotta teille!