Vaikka otsikon perusteella vertaankin ayia (eli siis kodinhoitajaa, joka vielä tähän kerrottakoon =) ) ja päiväkotia niin ei se nyt ihan niinkään ole. Molemmat aika luultavasti toteutuvat jokatapauksessa. Suomessa sais olla aika sikarikas, että pystyisi kodinhoitajia palkkaamaan.

Hyppäsin siis muksujen kans taksin takapenkille ja ojensin tulkillemme kortin, jossa oli osoite. Taksista ulos päästyämme yritin hieman briiffata tulkkia, jotta olisi vähän hajua siitä mitä on edessä. Jälkikäteen tajusin, että painotin ihan vääriä asioita. Annettakoon se anteeksi minulle. Se kun oli ensimmäinen täysin minun hoidettavakseni jäänyt "kiinalainen juttu". Olin varannut haastattelulle aikaa maksimissaan puoli tuntia - kauanko siinä voi mennä, kun kysyy ayin nimen, puhelinnumeron, englanninkielen taidot, tarkistaa onko hän terve - niin siis, että lieneekö käynyt lääkärissä lähiaikoina ja kysyy palkkatoiveen. Olin listannut asiat paperille valmiiksi - onneksi! Luetteloin tehtävät, joita meillä työtehtäviin kuuluu. Ihan ensimmäiseksi törmäsin siihen, että asiat on ihan väärässä järjestyksessä. Ei siis minun mielestä vaan kiinalaisittain.

Siinä lasten riehuessa ympärillä, minun yrittäessä kuunnella ja katsella milloin mistäkin ehkä puhutaan alkoi tuntua aika turhalta. Voi luoja, miten asioiden hoito pitääkin olla niin vaikeaa! Ensin selvitetään se miten ja missä ja kenelle ja vaikka mitä ayi tekee nyt. Sitten se mitä me halutaan - on muuten prikulleen niin ja neuvotteluvaraa ei tuntunut olevan. Esimerkkinä käyttämäni ajat otettiin minuutilleen ja aloituspäivästäkin piti tingata. Minulta tarkistettiin useaan kertaan haluanko todellakin syödä kiinalaista ruokaa ja pidänkö siitä ihan oikeasti. Lopulta vastaus oli saatu ainakin tyydyttävällä tasolla niihin asioihin, joita halusin tietää. Kaikki ylimääräiset kysymykset olin mielessäni hylännyt jo ensimmäisen 10 minuutin jälkeen. Sitten nopea talon esittely tulkille (ayin toimesta), kiitos ja kohti toista paikkaa ja toista ayia.

Ensimmäisen haastattelun perusteella osasin vähän eri tavalla briiffata tulkkia seuraavasta kohteesta. Kauhusta kankeana kuitenkin mietin, että miten lapset jaksaa toisen tunteroisen paikassa, joka on vieras meille kaikille. Ei muita lapsia kotona eikä edes paikan asukkaat kotona, vain ayi. Alku näytti aluksi lupaavalta, mutta kun kieleksi vaihdettiin taas englanti saatoin todeta heidän jutelleen enemmän ayin sisaren työajoista kuin "itse asiasta". Ou Great! Lapset yrittivät lähteä haahuilemaan ympäri taloa, mulla meinasi vähän kihistä päänupissa ja kiinalaiset puhui - kukapa sen tietää, että mistä. Minun pelastuksekseni asunnon asukas saapui kotiin. Voi miten mukava olikaan nähdä jotakuta, jonka kanssa voi keskustella! Hänen ensimmäinen kysymyksensä olikin, että onko lapset löytäneet leluja? Ei kyllä ollut tullut mieleenkään alkaa toisen kotona (ensimmäistä kertaa vieraillessani) etsimään leluja omille lapsille. Pikkuneiti pääsi lasten tietokoneen kimppuun pelaamaan ja saatoin keskittyä taas paremmin haastatteluun.

Sitten homma tuntui sujuvan jo aika leppoisasti. Aikoja muutettiin, päivämääristä sovittiin, kyseltiin jopa pidemmistä loma-ajoista ja loppujen lopuksi palkkatoivekin oli kohtuullinen. Tulkkini oli päättänyt jo, että otan varmasti tämän ja tallensi puhelinnumeronsa omaan kännyyn - jotta voi huomenna ilmoittaa "tuomion". Tällä kertaa ei lähdetty asuntoesittelykierrokselle vaan suoriuduttiin kohtalaisen helposti pois. Toki pikkuneitiä piti hieman hätistellä pois pelin kimpusta, mutta muistutus, miten isot koululaiset käyttäytyvät tuntui tehoavan aika hyvin. Kieroa!

Maanantaina minun yh-arkeni saakin sitten helpotusta. Jos kaikki menee kuten suunniteltiin ayi tulee auttelemaan muutamaksi tunniksi iltapäivisin ja alkaa tutustelemaan lapsiin. Ehkä me jopa saamme hyvää kiinalaista ruokaa ihan kotitekoisesti. Pitänee lähteä sanakirjan ostoon ja etsiä netistä sivustoja, joissa on kuvia kiinalaisista ruoista sekä nimi englanniksi ja kiinaksi. Onko elämä sittenkin näin helppoa..?