Koitti aamu ensimmäinen, pienelle pojalle jo kovasti odotettu sellainen. Pieni poika oli jo edellisenä iltana sovittanut ahkerasti uutta reppua ja etsinyt tavaroita valmiiksi. Aamulla heti ennen kukonlaulu pieni poika heräsi, herätti äidin ja vaati puuroa aamupalaksi. Heti kuuden jälkeen aamupala oli mahassa, vaippa vaihtunut alushousuiksi ja sitten pienen pojan mielestä oli aika lähteä. Isäkin jo tuli katsomaan tuota valtavaa melskaa ja kiukkua mikä pojasta irtosi, kun äiti ei vielä tähän aikaan päästänyt poikaa alushousuissa, avaimet kädessä ja reppu selässä ovesta ulos.

Isosiskon aikaisempi kouluunlähtö harmitti myös vietävästi, Miksi minun pitää olla vielä kotona? Lopulta klo 8.45 äiti istutti pienen pojan rattaisiin ja otti tavarat mukaan. Olihan se jännittävä 10 minuutin kävely päiväkodille! Vähän arvelutti, kun äiti sanoi, ettei hän ole siellä kanssani. Saavuin ensimmäisenä päiväkodille ja minulle esiteltiin lokerot, joissa säilytän reppuani ja kenkiäni. Vaihdoin sutjakasti sisäkengät jalkaan ja sitten alkoi jo uusia tulevia ystäviäni saapua paikalle. Paikalle saapui myös kaimani ja meidät erotetaankin toisista nimistä. Toinen on Paul ja minä olen Alexi (näin niinkuin päiväkotitätien mielestä käännettynä suomalainen sana kansainvälisemmäksi). Lippiksestä en halunnut luopua. Tässä vaiheessa luokseni tulee Liza - se pitkä täti, joka puhuu hyvin englantia ja haluaa minut syliinsä. Minä en halua hänen syliin, haluan olla vain äidin sylissä. Äiti kuitenkin antaa minut Lizan syliin ja sanoo tulevansa jonkin ajan päästä hakemaan. Olen reipas poika enkä ala heti itkeä vaan vilkutan äidille.
Kun muutkin uuden ystäväni pääsevät leikkitilaan alan itkeä. Sitä ei kuitenkaan kestä kauan, koska huomaan kaimani alkavan myös itkeä. Hän taitaa tarvita turvallista syliä enemmän kuin minä. Aamupalan syön reippaasti omalla paikallani, ryhmähetkien aikana haluan taas Lizan syliin. Sitten tuleekin jo lounasaika ja syön yhdessä muiden kanssa. Kesken syönnin huomaan äidin tulevan ovesta sisään - minulla ei ole enää nälkä ja hymy valtaa kasvoni (ei itku niinkuin äiti minun luuli tekevän). Taidan päästä takaisin kotiin. Haluan käydä vielä pissalla ennen kotiin lähtöä - täällä "koulussa" on niin kiva pieni pönttö ja vesihanat niin alhaalla, että yllän itse pestä kädet. Otamme tavarat mukaan ja lupaamme tulla huomenna uudelleen. Sanon heipat uusille ystävilleni ja tädeille. Huomiseen!
 
Tuolla tapaa meni siis meidän pikkumiehen ensimmäinen tarhapäivä. Kyselin pikkumieheltä kotiin kävellessämme, että haluaako hän mennä huomennakin "kouluun" ja vastauksena oli oikein reipas nyökyttely. Sanavarasto miehellä on edelleen hyvin suppea ja tuntuu, että nyt ei ole tullut pariin viikkoon yhtään uutta sanaa. Joo ja ei tulevat kyllä selkeästi ja äitiä ihan lauletaankin välillä. Isikin on "äiti" ja heippa on useimmin "baibai" vilkutuksella säestettynä. 
 
ps. Äiti käyttää tämän saadun laatuajan tällä kertaa sairastamiseen - heti iski flunssa, kun lapset on koulussa. Makasinkin sohvalla ja join teetä, söin särkylääkettä ja niistin nenää..