Tässäpä muutaman päivän aikana kirjoiteltua tekstiä.. ja sitä näyttää riittävän ;) Olkaatte hyvät.

Good morning Vietnam! saimme sanoa 19.12. maanantaiaamuna. Joululoma on siis alkanut -  ainakin minulla ja lapsilla. Viimeiset päivät Suzhoussa oli täynnä pakkaamista, ystävien tapaamista (mm. yhdet 5-v synttärit) ja asioiden hoitoa. Mainitsemisen arvoisia juttuja lienee esim. viikonlopun synttärisankarin isän sanat - poika sai meidän neidiltä neidin synttäreillä kuvan neidistä. Tuo kuva pojalla oli kotona pitänyt heti kehystää ja laittaa seinälle sängyn viereen, jossa se edelleen joka yö on ihailtavissa. ;)

Ja meillä kylässä kävi perjantai-iltana pikkuneidin korealainen koulukaveri pikkuveljensä ja äitinsä kanssa. Pyöräytin illaksi ruoaksi makaronilaatikkoa, jota yhdessä syötiin kavereiden kanssa. Ainakin lapsille tuntui tämä "eksoottinen" perusruoka uppoavan. Samalla kyläilykerralla tuo äiti kertoi minulle hieman tarkemmin meidän ayin aiemmin mainitsemasta ikävästä tapahtumasta. Ayin kanssa nousi kielimuuri esteeksi ja tarkemmat tiedot jäi saamatta. Noin kuukausi sitten jossain päin SIPin aluetta (eli sitä kaupunginosaa missä mekin asumme) oli korealaisäiti lähtenyt hakemaan toista lastaan koulusta jättäen toisen n. 5 vuotiaan lapsen kotiin odottamaan. Tämä kotiin jäänyt lapsi oli avannut (tai kiivennyt avoinna olleelle) ikkunan ja pudonnut sieltä alas. Eikä perhe tietenkään ollut asunut missään alakerroksissa. Lapsi kuten arvata saattaa oli kuollut. Tässä vaiheessa kiitän suuresti meidän talon ikkunoita, jotka on ainakin omasta mielestä sen verran hyvin lukittu, että aikuinenkin tarvii paljon voimaa saadakseen ikkunan auki.

Sunnuntai eli meidän lähtöpäivä. Ehdin jo päivän aikana miettiä, että mitä meille ehtii sattua tämän matkan lentojen aikana - yölennot, joten sinällään pitäisi olla helppoja. Toisaalta, kun tietää meidän historian niin mutkatonta matkaa ei ole. Auto tuli hakemaan meitä sovitusti puol kuuden huiteilla iltapäivällä, 2 matkalaukkua, jotka oli pakattu ääriään myöten täyteen mahtuivat kuskin tavaroista (iso muovinen säilytyslaatikko + muuta rojua) huolimatta heittäen takakonttiin. Tokihan meidän kuski oli viime metreillä vielä vaihtunut, kun tällä kertaa se "oikea" kuski oli juuttunut jostain syystä Shanghaihin, eikä ehtinytkään meitä hakemaan. Matkaa taitettiin neidin laulellessa joululauluja - yritti hienosti suomeksikin, mutta muisti aina vain muutaman sanan ja vaihtoi sit sujuvasti englanniksi. (Eihän hän tosin kaikkia sanoja muista, mutta sinnepäin!) Saavuttiinpa sitten ensimmäiselle tietullille, kun tämä kuski oli valinnut reitiksi ajaa sille "kaukaisimmalle" tullille meiltä katsottuna, eiköhän siinä autot seiso porttien ulkopuolella ja kaikki portit on kiinni. Kuski kävi kysymässä, että mikä on homman nimi ja kun hän meille yritti kertoa niin minä ymmärsin vain, että jotain ulkomailta.. Sihteeri säpäkkä soitti kuskille ja saimme kuulla lopulta, että moottoritiellä ajaa VIP vieraita ja siksi näitä taviksia ei päästetä sinne. Tuossa vaiheessa oltiin seisoskeltu paikallaan jo 25 minuuttia - alkoi vähän otsalohkossa jyskyttää, että kauankohan siinä motissa pitää vielä olla, kun se lentokone ei taida meitä kauaa odotella.. Sihteeri onneksi oli maininnut kuskille, että kyytiläisillä on muuten oltava kentällä aikoinaan TAI.. Lopulta portit avautuivat 35-40 minuutin odottelun jälkeen ja (pisteet kuskille) vaikka olimme jonossa ties kuin monentena niin olimme n. viidensiä, jotka portista läpi ajoivat. Parin Kalevan lauantaipainoksen mentävistä raoista kuski pujotteli jonon keulille ja siitä eteenpäin meno olikin haipakkaa. Keskinopeus kahden seuraavan tulliportin välillä oli reilusti satanen - turvavyöt oli kaikilla hyvin kiinni.. Ei sillä, kuski tuntui ajavan järjen kanssa vaikka lujaa mentiinkin - ei mitään läheltä pitejä ollut. Lopputulos oli, että olimme kentällä 5 minuuttia myöhemmin kuin mitä olimme alunperin tarkoittaneet olla. Tämä taas vahvisti sitä, että minä haluan AINA olla kentällä 2 tuntia ennen koneen lähtöä. JOS tulee jotain niin on sitä pelivaraa - varsinkin, kun on lapset mukana. Mieluummin norkoilen kentällä ja odottelen, kuin istun paineessa auton kyydissä. 

Lentomatka meni kohtuu hyvin -mitä nyt pikkumies tuntui melkoisen kuumalta aina välillä. Tosin lentokoneen ilmastointi oli väännetty puhaltamaan jotain 27 astetta (vähintään) ja sankarilla oli kalsaritkin jalassa. Kyyti oli paikoitellen tosi kuoppaista ja alkumatkan 2 ensimmäistä tuntia takanani istui pikku tyttö (oisko 3-4v), joka potki tosissaan penkkiäni eikä kanssamatkustajien kielloista huolimatta lopettanut sitä millään.

 

Ho Chi Minh osoittautui lämpimäksi ja meluisaksi paikaksi. Olemme täällä nyt 1,5 yötä (tultiin hotelliin n. klo 2 ma-ti yönä) ja maanantain aikana ehdittiin käydä tsekkaamassa Dam Sen vesipuisto ja katsella hieman hotellin ympäristöä. Liikenne on sanoisinko vaikka että vilkasta. Mopoja on enemmän kuin mitä minä olen ikinä missään nähnyt. (Taiwanissa on kuulemma verrattain samanverran.) Talot tuntuu vanhoilta, hyvin kapeilta ja ovat aika hassun näköisiä - vierekkäin on niin erikorkuisia rakennuksia, että silmät pyöreänä saa katsella. Ja niitä mopoja - niitä ajaa teillä, jalkakäytävillä ja niitä hyppää eteen milloin minkäkin talon sisältä (Kyllä!). Eikä ne tosiaan ole mitään sähkömopoja vaan ihan oikeita päriseviä (ja kuulemma isoja/tehokkaita) Hondia, Kawasakeja ja Vespoja. Kiinaan verrattuna eroa on myös siinä, että lähestulkoon kaikilla on kypärät päässä ja Suzhoussa niitä mopoja on vain murto-osa - pieni murto-osa - tänne verrattuna. 

Kovin kattavaa kuvausta tästä kaupungista ei ehdi saamaan eikä oikein ole intoakaan, koska mm. museot (jotka aikuisia kiinnostaisi) sisältävät sellaista materiaalia ja kuvia (sota), ettei lapsia voi sinne missään nimessä viedä. Liikenne toisaalta on sellaista, että kävellen eteneminen on hidasta - kyllähän tien yli pääsee - kiina on hyvää harjoitusta ollut. Mutta kun ei ole rattaita, ei niillä olisi täälläkään tehnyt kovin paljoa, niin pikkumiehen kantaminen about 30 asteen lämmössä ottaa voimille. Pikkuneidin puolesta saa toisaalta sitten pelätä, että jos hän hetkeksi pysähtyy katsomaan vaikka nyt sitä kaupan edessä makaavaa koiraa niin luultavasti ottaisi seuraavan askeleensa suoraan mopon eteen. Omaa järkkärikameraanikaan en ole kovin viitsinyt tuolla pihalla ulkoiluttaa. Osa kaduista on sen oloisia (mitä taksista katseltu), että ainakaan pimeällä ei ole minkäännäköistä hinkua näyttää nokkaansa siellä. Lisäksi vkloppuna kuulin tutun tuttujen joutuneen ryöstetyksi täällä muutama viikko sitten. Niinpä laukussa on kulkenut tavan pokkari ja Saigon (eli nykyisin Ho Chi Minh) jää muistoihin pitkälti sen linssin läpi omien silmien lisäksi.

Meidän hotellista sen verran, että majoitutaan Family Inn Saigon hotelliin. Kun auto ajaa karautti yöllä hotellin eteen olin jo tätä katua ajaessamme miettinyt, että missä jeeran peessä me oikein ollaan. Toisaalta koko matka lentokentältä tänne oli samanlaista, joten ei se NIIN kamalaa ollut. Hotelli kuitenkin on hieno, 12 kerroksinen pieni ja kapea hotelli. Meidän huone on aika tilava, 1x180cm sänky ja 1x 140 cm sänky - 3 hengelle siis. Kivilattiat huoneessa, kassakaappi (jonka minä tyhmyyksissäni lukitsin tyhjänä heti aamutuimaan ja kiinni se on edelleen, kun ei olla viitsitty pyytää respasta apua), kylpyamme, iso vessa - siisti kokonaisuus! On täysin 3,5 tähden arvoinen. 12. kerroksen ravintolakin on yllättävän edullinen ja sieltä on ihan kivat näköalat ympäristöön, joka on toisaalta hyvin samannäköinen, katsoi minne päin tahansa. Ei, ympärillä ei ole kovin korkeita rakennuksia vaan oikeasti näkee useamman kilometrin verran ympärilleen. Ho chi minh on aika matalaan rakennettu paikka, jos nyt vertaa kaupunkeihin, joissa olemme viimeisen 1,5 vuoden aikana käyneet.

 

Tiistaina matka jatkuu Phan Thietiin, josta voinen raportoida lisää.. paitsi, että tämäkin teksti tulee nettiin vasta joskus. Kiitos windows 7:lle.

--

Phan Thiet 22.12.

Taas sitä perussettiä.. Tiistain vastaisena yönä pikkumiehelle nousi kuume, sitä ei tarvinnut enää arpoa. Itselle muistui niin kovin mieleen vuoden takainen lento suomeen, jonka aikana hänellä nousi mätä korviin. Nytkin edellisestä flunssasta oli jo reilu viikko aikaa, joten aamulla pohdin kovasti mitä pitäisi tehdä. Netistä tarkistin ensimmäisenä tietoja eri lääkäriasemista Ho Chi Minhissa ja Phan Thietissä. Päädyin lopulta raahaamaan kuumeisen pikkumiehen lääkärin pakeille jo ennen 5 tunnin automatkaa "pieneen" merenrantakylään - vai voiko asukasmäärältään Oulun kokoista kylää sanoa pieneksi?! No kuitenkin, hotellin respasta pyysin tietoa lääkäristä ja henkilökunta etsi minulle osoitteen, taksin ja kertoivat vielä taksille osoitteen. Olin pikkumiehen kanssa matkalla Columbia "hospital"iin. Perille päästyämme olimme saapuneet yksityiselle klinikalle, jossa oli sekä Vietnamilaisia että saksalainen lääkäri. Reissu oli kallis (huomattavasti kalliimpi kuin kiinassa), mutta saatiin ainakin toinen korva tutkittua siihen malliin, ettei siellä mörköjä majaillut. Eikä oikein missään muuallakaan. Toista korvaa lääkäri ei nähnyt kunnolla vaikun vuoksi ja lääkäri oli sitä mieltä, että sitä vaikkua ei saa mitenkään pois. Ei siis ole tietoa suomen imureista..

Lounasta napsittiin jälleen hotellin omassa ravintolassa. Aika oli hurahtanut ihan eri merkeissä kuin oltiin aiemmin suunniteltu, joten lähin oli helpoin vaihtoehto. Ja itseasiassa puoli tuntia ennen kuin kyydin piti tulla meitä Phan Thietistä hakemaan tuli ravintolan/hotellin henkilökunta ilmoittamaan meille, että kyyti on saapunut. Check-outin ja palvelurahojen antamisen jälkeen menimme pihalle, jossa meitä odotti 7 paikkainen Toyota ja niin matka kohti Phan Thietiä alkoi. Matka halki Ho Chi Minhin päivänvalossa näytti muunlaisiakin katuja kuin niitä mitä maanantain aikana oli nähty. Uusia ja korkeitakin rakennuksia löytyi samoin kuin pellistä rakennettuja koteja slummialueella. Satama, puistoja ja pieniä myyntikojuja. Tiet suurimmaksi osin on niin koloista asfalttia, että jo 60 vauhti tuntuu melkoiselta kolotukselta. Kun autossa oli istuttu n. 2 tuntia näin tien varressa kyltin Phan Thiet 127 km - koko matkahan on n. 220 km. Onneksi pikkumies nukkui (yli 3 tuntia) ja pikkuneiti malttoi katsoa elokuvia suurimman osan matkan ajasta. Kerran kuski pysähtyi matkalla - noin vain seis jollekin taukopaikalle (ei niille, joissa pitkien kattojen alla oli tasaisin välein riippumattoja, pari tuolia ja myyntikojuja) ja hyppy ulos autosta. Meille hän ei sanonut sanaakaan - luultavasti siksi, ettei osannut, mutta ei meillä ulos ollutkaan mitään asiaa. ;)

Viimeisen 50 kilometrin (eli tunnin) matkalla tien molemmin puolin oli Dragon fruit viljelmiä. Tiedäthän sen anilliinin punaisen hedelmän, jossa on vihreitä "palkeenkieliä" ja liha on valkeaa täynnä mustia täpliä (vähän kuin kiivin sisus). Muutamaan otteeseen pidättelin henkeä ja puristin ripaa, kun mietin, että ehtiikö kuski varmasti tuostakin kuorma-autosta ohi - vaikka vastaan tuleekin auto. Sujuvasti ne vastaan tulijat (niin kuin meidänkin kuski välillä) väistivät sinne tien laitaan. Nopeudet eivät ole huimia joten, jos sattuu rako missä ei mopoja ole niin mikäs siinä. Kerran tosin ohitus meni sen verran pitkäksi, että kuski ei ihan ehtinytkään takaisin oikealle puolelle ennen keskiviivalla olevia pylväitä - niinpä sitä sitten köröteltiin vastaantulevien kaistaa niiden pylväiden ajan. Huoletonta(ko) - kyllä!

Perillä Phan Thietissä meitä odotti kiva hotelli. Olisiko tämä mainostanut itseään 4 tai 4,5 tähden hotellina - Park Diamond. Luin jostain opuksesta, että Vietnamissa turismi on vielä sen verran uutta, että asiakaspalvelu saattaa kangerrella. Tuon voi allekirjoittaa jo muutaman päivän kokemuksella. Ei sillä, että se haittaisi, mutta sen huomaa. Palvelurahaa ollaan vailla joka paikassa ja itsellä on rahan arvo ihan sumea. Muistelen, että n. 27 000 Vietnamin Dongia vastaa 1 euroa. Ja noin 30 000 dongia on n. 10 rämbylää. Onkin siis väänneltävä ja käänneltävä päässään, että montako niitä nollia nyt piti olla ja paljonko mikäkin maksaa. Englantia puhutaan harvakseltaan, mutta ihmisten hymy ja ystävällisyys sekä yritteliäisyys tuntuvat peittävän tuon kielen puuttumisen. Elekieli toimii mainiosti.

 

Minä pidän vietnamilaisesta ruoasta. Vietnamilainen keittiö on saanut vaikutteita mm. kiinalaisesta ja ranskalaisesta keittiöstä ja uusimmaksi lempikeitokseni on noussut Kermainen kanasienikeitto. Katkarapuja täällä on tarjolla myös vähintään 2 tai 3 eri muodossa/ravintola nekin on aivan uskomattoman hyviä. Tänään etsiessämme ravintolaa luin yhdeltä ruokalistalta ruokalajin, joka minulta jää maistamatta. Grillattu lisko - hintaa annokselle tosin ei oltu laitettu - riippunee siitä miten kauan liskon pyydystämisessä menee ja kuinka suuren liskon saa. Niitä liskoja täällä kyllä onkin. Milloin uima-altaassa pärskimässä, milloin puskiin vilahtamassa tai ihan rehellisesti vastaan tulossa jossain tantereella. Rottakin eilen iltahämärässä etsi saalista tuolla meren puolella. Niitäkin lienee siis tarjolla joissain keittiöissä. 

Meressä - tarkemmin Etelä-kiinan meressä on merenkäynti aikamoisen kovaa, ainakin aaltojen korkeudesta päätellen. Tänä aamuna kävimme lasten kanssa meren rannalla keräämässä simpukankuoria. Pikkumies astui muutamaksi sekunniksi rantahiekkaan ja kuullessaan äidin vaimean kiljahduksen viileän veden kastellessa varpaat hän hyppäsi nopeasti isin syliin ja äkkiä oli päästävä pois aaltojen ulottuvilta. Ei puhettakaan, että noin pienten lasten kuin meillä voisi mennä mereen uimaan. Aallot on sen verran huimia, että siinä aikuistakin jo viedään kuin pässiä narussa. Ihmekään, kun rantaa mainostetaan hiljaisena ja tyhjänä. Tosin ei se nyt ihan tyhjä ole, on siellä muutama uskalias aalloissa pärskimässä. Pari pienen pientä rapua on myös tavattu veden ääreltä vilistämästä. Hiekkakakut taitaa jäädä pysyvästi leipomatta, mutta en näe sitä kovin suureksi menetykseksi. Uima-altaat on sen sijaan valloitettu jo useaan otteeseen ja olemmekin siellä kovana (ja ainoana) suomalaisvahvistuksena veli-ven äl äis ten keskuudessa. Ja niitä sitä muuten riittää - siis itänaapureita. Meitä vaaleahipiäisinä luullaan jatkuvasti naapurin kansalaisiksi sekä paikallisten että heidän itsensä kesken. Pikkuneiti tosin sai kaverin yhdestä vuotta vanhemmasta itänaapurin pojasta. Neiti kovasti selittää pojalle englantia ja poika selittää vastaan ven äjä ksi. Kumpikaan ei ymmärrä toisiaan, mutta ei se tunnu haittaavan. Äiti käy silloin tällöin sanomassa Päivää tms. Kertoi vasta käyneensä suomessa.. On siis yksi niistä harvoista, jotka puhuvat englantia. Ehkä tuon kansan turismin paljoudesta kertoo myös se, että täällä ravintolan ruokalista voi hyvin olla vietnamiksi, englanniksi ja venäjäksi tai matkanjärjestäjän opas pelkästään venäjäksi.

 

Vietnamissa juhlitaan joulua. Monien kotien edessä (koti ja yritys = yksi ja sama asia) on "alttari/kuvaelma", jossa Jeesus lapsi makaa erinäisten evankeliumin hahmojen ympäröimänä (Maria, Joosef, paimenet, aasit...jokainen rakentanut omanlaisensa). Alttarit on suurimmaksi osin päällystetty alumiinifoliolla (näyttää kauempaa vaalealta/valkealta) ja kaiken kruunaa miljoonissa väreissä vilkkuvat jouluvalot seimen tai koko alttarin ympärillä. Ja noita ei tosiaan ole tehty vain turisteja varten, koska niitä näkee niin monissa paikoissa.

Nyt tähän hätään ei liene raportoitavaa sen enempää, koska mitään erikoisempaa ei ole tehty. Maattu uima-altaalla, syöty ravintolassa, uitu, nukuttu päikkäreitä ja taas uitu.

--

Merry Christmas to All! Oikein rauhaisaa joulua kaikille säädyille! Phan Thiet 24.12.2011

On päästy jo Jouluaattoon. Nyt todellakin huomaa, että erilainen joulu on kuin tähän asti. Ei ole kinkkua, rosollia, laatikoita, pipareita, glögiä.. Huomaako tuosta mitä minä joulussa eniten kaipaan??! Ihmisistä en ala edes kertomaan, kun sehän on selvä, että heidän seura aina kelpaisi. 

Meidän tämä päivä on suunniteltu sellaiseksi, että menisimme retkelle Mui Nen kylään tuohon 10 kilsan päähän. Katseltaisiin ympärille, syötäisiin länsimaisessa ravintolassa (erinäiset opukset lupaavat sieltä sellaisiakin löytyvän), ehkä osteltaisiin jotain matkamuistoja (kuten mopokypärä - on muuten herkullisen näköisiä kypäriä täällä!!) ja hennoimpana toiveena on löytää SAUNA. Ystävämme kertoivat Mui Ne rannoilta niitä (tai ainakin yksi sellainen) löytyvän. Tosin odotukset eivät ole suuret, ettei kovin korkealta tipahdeta ;) Todellisuus onkin sitten toinen. Se mikä suomalaisille on pyhää ei ole sitä muille. Arvoitukseksi jääkin siis, että mitkä paikat on tänään auki ja mitä tarjottavaa mistäkin löytyy.

 

Tähän asti on syöty muutamissa erilaisissa ravintoloissa. Ulkopuolella yleensä tuoksuu hyvä ruoka (paistetut simpukat valkosipulin kera tms.) ja sisään astuessa kaikki muu kuin ruoka - lähinnä viemärit ja pska. No vatsatautia ei tähän mennessä ole saatu - kai sen(kin) aika pian koittaa. Vaikka kovasti uskottelemme itsellemme tottuneen jo itämaiseen bakteerikantaan.. Eli suomeen saavuttuamme sitten nappaamme viimeistään jotain vatsanväänteitä ja ripulia. ;)

 

Phan Thietin markkinoilta ostimme pikkuneidille kaksi uimamekkoa - niitä ihania hörselöitä missä arvatenkin on hankala uida, kun se hame pitää olla mukana. Mutta äidille esitetyt sanat: "Muut kiusaa ja nauraa minulle, kun minulla ei ole mekkouimapukua." saivat minun kurkun kuristumaan ja sydämen pakahtumaan. Varsinkin, kun viime päivinä olen lukenut muutamaan otteeseen Enkeli-Elisa blogia. (Ellei se ole tuttu niin käy katsomassa enkelielisa.vuodatus.net - vanhemmat kirjoittavat itsemurhan tehneen tyttärensä elämästä - koulukiusattu tytär, joka päätyi äärimmäiseen ratkaisuun n. vuosi sitten.) Tosiasiassa luulen, ettei kaikilla neidin uimakavereilla kiinassa suinkaan ole tuota mekkoa, mutta pitänee tarkistaa asia kavereiden vanhemmilta. Onnekseni heidät tunnen. Mielikuvitus tällä meidän neitokaisella on aina ollut aivan uskomaton. Hän keksii yhtä sun toista asiaa ja juttua, joita kertoo kirkkain silmin eikä taustalla ole todenhäivääkään. Mutta se mielikuvitus on kyllä hieno asia, joten emme missään nimessä lannista sitä maihin vaan annamme senkin kehittyä. 

Pikkumiehen mikälie sairaus ei ole oikein ottanut onkeen jotta siirtyisi kiusaamaan muita. Nyt tosin mies alkaa olla jo aikalailla reipas oma itsensä tosin vailla sitä uskomatonta ruokahalua, mikä hänellä on ollut viimeiset kuukaudet. Yskä kaihertaa ja nenä vielä hieman vuotaa, mutta viime yönä ei ollut enää kuumetta. Eilispäivä pysyttiin täysin pois altaiden kupeelta - se kun pikkumiehen järkeen ei mahdu, että jos altaalle mennään niin siellä ei silloin saisi olla.. Niinpä eilen suuntasimme rannalle. Tuuli oli todella voimakas ja paikoitellen hiekka pöllysi tuulen mukana. Tiesin tosin sen, ettei meidän muksut uskalla mereen mennä, joten ranta oli siinä suhteessa turvallinen, että voi rauhassa pysyä hiekan keskellä. Löysimme paikan missä hiekka ei pölissyt, mutta meren aalloissa pärskyvä vesi otti toisinaan tuulta alleen ja toi suolaisia vesipisaroita peitteeksemme. Neiti etsi simpukoita ja kantoi niitä peitoille pikkumiehen haudatessa niitä sitämukaa takaisin hiekkaan. Siinä vaiheessa, kun pikkumiehen silmät alkoivat olla täynnä hiekkaa - eihän sitä hiekalla voi sitä heittämättä leikkiä! - iskä ja pikkumies lähtivät taivaltamaan huoneeseen suihkua kohti ja äiti ja pikkuneiti jäivät keräilemään tavaroita ja simpukoita. Mui Nesta päin sattui samaan aikaan saapuvan leijasurffaajia ja oli aika hienoja lentoja, mitä lautailijat heittelivät tuulen heitellessä heitä. Homma näytti siltä, että se vaatii aikamoisia voimia ja kenties hyvää kuntoa - en tosin tiedä mikä on asian todellinen laita. Yhtään naista ei tosin tuossa leijailuporukassa ollut.

 

Eilen illalla kyselin (tai paremminkin yritin kysellä) hotellin respasta jouluaaton illallisesta. Nainen hymyilevin kasvoin ei ymmärtänyt ja kertoi varovaisesti ulkona tarjottavasta buffetista (näimmekin sen jo ikkunasta altaan vierellä). Löysimme lopulta "mainoksen" buffetista, mutta hinta 49 USD/aikuinen ja 25 USD/lapsi pisti tosiaan nieleksimään. Meidän porukaltahan tuo tekisi n. 100 euroa - huh! Melko kallis kilohinta.. Saamme siis miettiä uusiksi tämän illan "menun".

 

Että tällaista tällä erää. Nyt aurinkorasvaa nahkaan ja kohti uutta päivää. Aurinko näyttää tänään paistavan hennon pilviverhon takaa (sinänsä tosi hyvä, koska muutama melkein pilvetön päivä on vienyt mehut aika hyvin ja uni maistuu heti ysin jälkeen koko porukalle. 

Nauttikaa ihmiset valkeasta Joulusta kenellä siihen on mahdollisuus! Me yritämme saada vielä väriä pintaan tuolla valkealla (no oikeasti se on hiekan väristä eikä valkeaa) hiekkarannalla.. Lämmön huidellessa 30 paremmalla puolen.