Yhtäkkiä huomaan kuukauden kuluneen ja lopultakin kiire on hetkellisesti ohi. Ei sitä aina usko miten kiirettä voi pitää kotiäidillä, jonka lapset ovat päiväkodissa! Useimmat expattielämää elämättömät ajattelevat varmasti, että siellä se vetää lonkkaa päivästä toiseen, sylkee kattoon aamun ja iltapäivän väistelee tipahtavia räkiä. Sitten vielä voivottelee kiirettä, kun ei saa paikallaan maata (väistelyn lomassa).

Onhan se totta, että jollain tuollaista voi ollakin Silloin en yhtään epäile, jos ei viihdy expattina. Kyllä se elämä pyörii melkein missä tahansa (lasken valitettavasti I nt ian omalta listaltani pois..), kun vain tekee siitä elämisen arvoista.

Eilinen oli päivä, jonka pyhitin itselleni. Aamulla herätys vasta varttia vaille seitsemän (meidän aamuherätykset aikaistui muuton myötä), aamutouhuja (astianpesukoneen tyhjennys, lasten pukeminen, aamupala, koulureppujen pakkaus, omien jumppatavaroiden laitto, sähköpostin tarkistus, hetki telkkarista sunnuntai illan Kosto sarjasta ((olen koukussa)) ja lasten riitojen selvittelyä) ja pian olikin jo lasten kouluunlähdön aika. Meidän aamut ovat muuttuneet paljon ”väljemmiksi” muuton myötä – ei enää kovaa kiirettä. Puoli ysiltä tarkoitettu lähtö hieman viivästyi, mutta niin sitä päästiin ovesta ulos ja hissillä alas pikkuisen yli puolen. Äidillä sykemittari valmiina (kaivettu sekin taas naftaliinista) paikoillaan, pikkumies pyörän turvaistuimeen ja neiti potkulautansa selässä. Pyörä ylös kaamean hajuisesta kellarista (viime viikolla siellä oli ”pienehkö” jätevesivahinko) ja juoksu neitokaisen perässä koululle – koko 200 metriä mitä matkaa nykyisin on. Portin aukaisi (lätkällä ulos ja sisään) jälleen ystävälliset kanssa asukkaat, joita tästä taloyhtiöstä löytyy ihan eri tavalla kuin edellisestä. Koululla oma pyörä parkkiin odottamaan ja neidin potkulauta koulun pihalle iltapäivää odottamaan. Seuraavana leimataan itsemme kouluun sisälle ja etsitään neidin luokka. Yleensä he löytyvät alapihalta aamutohinoista, mutta tänä aamuna he olivatkin vielä luokassa (oltiinko me sittenkin ajoissa..?). Neiti sanoo heipat heti ovesta sisään päästyään ja me saamme pikkuvelun kanssa kääntyä kannoillamme. Takaisin alakertaan ja pyörälle. Pyörän selkään, vyöt kiinni ja sykemittari päälle. Matkaa pikkuvelun koululle on pari kilsaa ja eiköhän siinä puolivälissä ala satamaan vettä, ihan kuin isosisko oli aamulla sanonut (hän tietää muutamaa tuntia ennen vesisadetta, että tulee satamaan – on se muuten ennustaja hänkin!!). Sadehan tarkoittaa tietysti sitä, että äidillä on kovempi kiire polkea. Niinpä 10 minuuttia pikkuneidin koululta lähdöstä olemme selvittäneet tiemme pikkumiehen koululle. Ylittäneet muutaman kadun ja hurauttaneet sillan yli aina päiväkodille saakka. Pikkumies olikin tänä aamuna ensimmäinen tulija vaikka emme ”ajoissa” olleetkaan. Pikkumiehelle heipat ja äidille pitkähihainen paita päälle. Kellon tarkistus kertoo, että jos polkee täysillä niin ehtii käydä kotona vaihtamassa kuivat vaatteet ennen sovittua salille menoa. Niinpä paluumatka korkeamman sillan (eri kuin menomatkalla) kautta tapahtuu vauhdilla, jopa muutama vähällä virralla ajava mopo jää jälkeen. Kotona renkaat ulisten pyörä kellariin parkkiin ja itse ylös vaihtamaan kuivat jumppavaatteet. Sateenvarjo kouraan ja kuivat kengät jalkaan (en aamulla uskonut neitiä ja alkavaa sadetta, joten eihän mulla mitään sadevaatteita/suojia ollut mukana) ja menoksi. Puolijuoksua meidän alueen kuntoklubille ja sopimuksen kirjoitus. Näin olen member tälle klubille. Sittenpä saapuu jo ystäväni omasta rääkistään ja pääsemme vaihtamaan kuulumisia ennen pilates-tuntia.

 

Jumpan jälkeen kello onkin jo melkein puoli 12 ja maha kurnii. Soitto rakkaalle ja lounastreffit sovittu. Kotona pikaisesti suihkuun ja puhtaat vaatteet päälle. Sitten pitääkin jo juosta ulkona odottavaan autoon. Lounas vähemmän terveellisesti ja oma matkani jatkuu ruokakauppaan mieheni suunnatessa takaisin töihin. Kaupasta muistin jopa ostaa kaiken tarvittavan pyykinpesuaineesta kinkkuun ja vessanpesuaineisiin. Päästyäni melkein kassalle huomasin puhelimen tärisevän. Mieheni soittaa, että ”oletko kotona, ovat tuomassa sohvaa?”. Yllätyksiä täynnä tämäkin päivä, sohvan piti tulla vasta loppuviikosta ja nyt se tuleekin jo maanantaina. Pikaisesti kassalta ulos ja pihalta taksin metsästys. Kotia ehtiessäni sohva oli juuri raahautumassa hissiin (no okei, yksi mies ja meidän tulkki siinä taistelivat keskenään jostain). Mieheni oli tekemässä tilaa sohvalle yläkerrassa – enhän minä vielä uskonut sohvan saapuvan, joten pyykitelinekin oli varaamassa paikkaa sille..

Kuorimme mieheni kanssa sohvan nopeasti paketista ja tarkistimme sen kunnon. OK, saimme päästää sohvan tuojan matkoihinsa eikä tarvinnut palauttaa samaa reittiä takaisin. Jalatkin löytyi paketista (tv-tasosta jotain oppineena) ja aloin asentamaan jalkoja. Tulkkimme ihmetteli, että miten hän ja mieheni voivat palata töihin, kun jalkoja ei ole vielä asennettu. Eihän naiset osaa jalkoja pyörittää sohvaan kiinni!

 

Ehdin lopulta purkaa kauppakassit ja kello kertoi minulla olevan aikaa vajaa tunti ennen tulevan lastenpäivän esityksen harjoituksia. Niinpä purin sähköpostia ja vastailin matkatoimistolle suomen lentovarauksiin liittyen – väärät päivät jne.. Tarkistin samalla pikaisesti tulevan viikonlopun Nanjingin matkan suunnitelmia (loistoreissu tulossa ystäväporukassa!!) ja yritin kantaa korteani kekoon. Sitten olikin jo napattava mopon avaimet ja kiirehdittävä pikkuneidin koululle tapaamaan muita äitejä. Lastenpäivä on 1.kesäkuuta ja silloin Ne w ton päiväkodilla järjestetään äitien ja opettajien toimesta esityksiä lapsille. Tänä vuonna lupauduin osallistumaan esitykseen. Viime vuonna tyttäreni ripitti minut, kun en ollut mukana ja monien muiden äidit olivat. Silloin tosin oli hyvä syy olla pois, kun pikkumies olisi ollut pyörimässä lavan reunalla.

 

Sen verran ehdimme sopia, että Let's twist again biisi saa äidit pyörimään lavalla hassusti ja lapsia kiinnostavasti. Hameet ja balettitossut tilataan taobaosta, jokaisen kaapista oletetaan löytyvän musta toppi. Niinpä jätin toiset jatkamaan päivämäärien sopimista harjoituksia varten ja lähdin huruuttamaan kohti pikkumiehen koulua. Kuten aamullakin, puolivälissä matkaa alkoi taas pisaroida. Tosin pisarointi oli niin pientä, ettei sadesuoja tullut edes mieleen (mopossa se on penkin alla aina..).

 

Pikkusankari pois koulusta, kypärä päähän ja matka takaisin neidin koululle saattoi alkaa. Seuraavana poimittiin neiti koulusta (en voinut noutaa häntä vielä kokoustaessani, koska pick-up time on vasta puoli neljän jälkeen ja poikani koulussa se taas on puoli neljään mennessä..) ja vaihdoin pari sanaa sekä opettajien, johtajan ja äitien kanssa.

 

Ilta olikin pyhitetty taas kodille. Ulkoilu unohdettiin vaikkei kovin satanutkaan, koko sakki oli niin väsynyttä, että mitään varsinaista ohjelmaa ei edes tarvittu. Siinä vaiheessa tosin, kun aloin suunnitella päivällistä saatoin todeta, että jääkaapissa ei ollutkaan perunoita, kananmunia tai muutakaan ”perustarvikkeita”. Ei kai siinä, kun soitto iskälle töihin, jotta voisitko tulla tänään kotiin heti, kun työt oikeasti päättyy, jotta perhe saa ruokaa. Sherpa ei ollut vaihtoehto tänään eikä lapset suostuneet kaveriksi kauppareissulle (muutama sata metriä kävelyä).

 

Nyt olen näköjänsä kirjoittanut koko aamutouhujen ajan, joten on aika pistää kone kiinni ja pakata koulureput aloittaaksemme tämän päivän. Kiitos ja näkemiin! :)